lauantai 8. huhtikuuta 2017

Kotona

Lentokentältä ystävänpäivänä kotiin ajellessa mua itketti. Siinä ikkunasta ulos pimeeseen toljotellessa iski tajuntaan, että nyt se on oikeesti ohi. Ei enää Uganda elämää ja tinkimisiä bodaboda miehien kanssa. En enää saisi minkäänlaista ylimäärästä huomiota itselleni kadulla kävellessäni. En näkis niitä samoja ihania ja huolehtivaisia ihmisiä kotona tai töissä, jotka olivat ottaneet mut sydämellisesti mukaan UWEC- ja Kajjansi-perheeseen. Maisemat olis täysin erilaiset ja pitäis kaivaa toppatakki kaapista Suomeksi esille vielä joksikin aikaa. Hedelmät ei olis niin makeita ja ne maksais ainakin kymmenen kertaa enemmän täällä...Oli tietysti aivan ihana nähdä perhettä ja ystäviä piiitkästä aikaa, mutta silti mulla oli tosi haikee fiilis Suomessa aika pitkän aikaa.



Olin valmistautunut siihen, että kotona saisin vastata tutuilta tuleviin samoihin uteleviin kysymyksiin monta kertaa uudestaan, melkein kyllästymiseen asti. Huomasin aika nopeesti, että näin ei tuliskaan käymään. Ugandassa olin nimittäin ollut pelkästään ugandalaisten (eli niiden uuden elämäntyylin opettajien) sekä mun muiden länsimaalaisten kavereiden ympäröimänä (joiden kaikkien kanssa oli ainakin yks yhteinen mielenkiinnonkohde, eli se uus kulttuuri minne oltiin tultu). Olin elänyt Ugandakuplassa, enkä osannut ajatella että se loppuisikin Suomessa ihan seinään, sillä mun keho matkusti täydellisesti erilaisesta maasta Suomeen, paljon nopeammin kuin mun mieli matkusti. Tuli vähän shokkina että ainiin, kaikilla ei ookaan intohimona matkustelu eikä kaikkia kiinnostakaan se kulttuuri missä elin, ja asiat mitä koin. Aika nopeasti ymmärrettiin, että Liina on takaisin kuvioissa ja kaikki täällä olis "kaikki ihan niinkuin aiemminkin".



Mulle on sanottu että "Ethän sä oo mikskään muuttunut, sama oma ittes sä oot vieläkin", mutta asia ei oo mun näkökulmasta ihan näin yksinkertainen. Kaikki asiat mitä koin muokkas mua ja mun ajatusmaailmaa aivan valtavasti. Opin, että erilaisuus ja erilaisiin ihmisiin tutustuminen on rikkaus ja että asioiden hoitamiseen voi olla monia eri tapoja. Se mihin me ollaan Suomessa totuttu ei oo se ainoa eikä välttämättä paras tapa nähdä ja tehdä asioita. Jotkut asiat oli mun mielestä Ugandassa paljon mukavempia. Aamubussissa huikattiin hyvät huomenet vieressä istuvalle. Mun mielestä tää tapa olis kiva Suomessakin, tai sit ihan vaan sellanen yleinen ystävällisyys tuntemattomiakin kohtaan..



Näin köyhyyttä ja näin mitä ongelmia se voi ihmisille tuottaa. Olin vaikeissa tilanteissa kun multa pyydettiin rahaa ja apua, mitä en voinut kaikille antaa. Näin korruptiota ja sen, miten syvällä rakenteissa se voikaan olla. Opin sanomaan ei, ja välillä  kantapäänkin kautta sen, ettei kaikkiin ihmisiin kannata liian sinisilmäisesti luottaa. Opin olemaan iloinen pienistä asioista. Esimerkiksi netin rajallisen käytön vuoks kuuntelin usein samoja biisejä automatkat töihin ja takaisin, mutta kun välillä sain ladattua uusia biisejä soittolistalle ni se saatto olla päivän kohokohta! Lisäks (lämpimän) suihkun käyttö oli ihan super ihanaa, silloin kun sellaseen pääsi.



Eniten tässä kulttuurissa, missä me nyt eletään harmittaa ihmisten piheys ja pinnallisuus. Joo tiedän nää saattaa kuulostaa tosi kärjistetyiltä jonkun korviin, mutta Ugandassa opin, että siitä pienestäkin mikä sulla on jaetaan myös muille ja toista autetaan jos siihen on mitenkään mahdollisuus. Tuntuu taas, että Suomessa (eikä pelkästään Suomessa vaan muissa länsimaalaistuneissa kulttuureissa) oma napa laitetaan usein miettimättä muiden edelle, ja jonkun suurin murhe voi olla, että kaupasta olikin loppunut koko juuri niistä kengistä jotka oli ollut tarkotuksena ostaa. (Kun taas jossain päin maailmaa sä et tiedä säästätkö rahaa iltapalasta, vai lapsen opiskelumaksuista.) Sen takia matkustelu tekis kaikille mun mielestä oikein hyvää. Osattais laittaa asioita vähän erilailla tärkeysjärjestykseen, kun ymmärrettäis ettei esim. kaatosade ulkona olekaan niin kauhea asia Suomessa, kun jossain päin maailmaa ihmiset rukoilee sateen tuloa kuivuudessa, jossa nähdään nälkää kun ruoka ei kasvakaan maasta.



Ehkä kaikista vaikeinta mulle kotiintulon jälkeen on ollut yrittää yhdistää nää kaksi maailmaa ja elämäntyyliä keskenään. Haluaisin kantaa Ugandaa ja sen opetuksia mukanani ihan normaali arkipäivissä, mutta usein tuntuu etten voi, tai ainakaan osaa hyödyntää uusia oppimiani taitoja täällä normi arjessa. Olisko tää syy siihen, etten vaikutakaan ulkopuolisesti muille muuttuneelle? 



Rehellisesti voin sanoa että puolen vuoden kokemus Ugandassa oli parasta mitä mulle on mun lyhyen elämäni aikana tapahtunut. Kiitän vieläkin melkein joka päivä itseäni siitä, että seurasin sydäntäni ja lähdin reissuun kohti tuntematonta. Opin niin paljon uutta itsestäni, sekä muista maapallon kanssaeläjistä. Mä janoan tietoa uusista kulttuureista ja siitä, miten voisin auttaa jotain muita ihmisiä jossain päin maailmaa. Sain nähdä luonnon monimuotoisuuden ja kauneuden erilaisine lajeineen ja koen nyt vieläkin vahvemmin velvollisuuden siitä, etten ainakaan omilla päivittäisillä teoillani nopeuta lajien sukupuuttoon kuolemista ja ilmastonmuutosta, joka aiheuttaa taas niin monia muita ongelmia. Sain myös varmuuden siitä, että jotain tän tapasta aion lähteä opiskelemaan ja myöhemmin hakeutua työelämään. Sain uusia ystäviä eripuolilta maailmaa, sain itsevarmuutta ja sain oppia ugandalaisilta ihmisiltä vaan niiiiiin paljon kaikkea, mistä saan olla koko loppuelämäni kiitollinen. Saan myös kiittää niistä vaikeista hetkistä siellä, jotka kasvatti mua henkisesti vahvemmaksi, kun tilanteista piti selvitä jollain muulla kun omalla äidinkielellä, eikä paikan päällä ollutkaan sitä tuttua ja turvaverkkoa, jonka puoleen kääntyä.



Eli nyt jos multa kysytään, että oonko jo sopeutunut Suomeen ni tässä on aikalailla vastaus. Arjesta on saatu kiinni ja se menee töissä kaupan kassalla istuen ja vapaa aikana pääsykokeisiin lukien. Mietin Ugandaa ja sen ihmisiä joka päivä, ja joka päivä mulla on sinne ikävä. Tein tän postauksen lähinnä itselleni, sillä tääkin helpotti jo suuresti mun fiilistä kun sain kirjotettua fiiliksiä ylös mustalla valkoselle. Tän postauksen lukeneena taas ymmärrät mun kotiintulo tuntemuksia varmaan jonkun verran paremmin, sekä sä joka oot ollut samanlaisessa tilanteessa kun mä nyt, voit ehkä samaistua. Jos mun blogia lukee joku ihminen, joka pohtii lähteäkkö vai eikö lähteä ulkomaille testaamaan omia rajojaan ja oppimaan uutta ni mä sanon että LÄHDE ilman mitään pelkoja ja ennakko-odotuksia! Niin mäkin tein enkä kadu hetkeäkään.

                                                                     <3 Liina

tiistai 10. tammikuuta 2017

fiilareita

Oon keskittynyt tänne kirjottamisessa enemmänkin vaan mitä oon nähnyt ja tehnyt enkä niinkään tuntemuksiin matkan varrella. Voisin nyt vähän kertoa fiiliksiä kuluneelta reilulta viideltä kuukaudelta, sekä pohtia mikä on/ei oo ollut vaikeeta täällä olemisessa ja sopeutumisessa.


Johonkin aiempaan postaukseen taisin kirjottaa, että mulla ei oo ollut kulttuurishokkia ollenkaan. Valehtelin tietämättäni. Tajusin kokeneeni kulttuurishokin kaikki kolme vaihetta vasta postauksen kirjoittamisen jälkeen, kun luin Maailmanvaihdon meille vapaaehtoisille antaman paperinipun, jonka olin ottanut mukaani. Siinä kerrottiin kulttuurishokin vaiheista. Ensiksi tuli "Alkuinnostus". Kaikki oli uutta ja ihanaa. Kaikki aistit oli koko ajan avoinna ja olin vaan niin innoissani kaikesta uudesta ja siitä että joka päivä oppi jotain uutta. Olin yhtä innoissani kun pieni lapsi huvipuistossa, toisin sanoen turistina uudessa maassa. Tää jakso tais loppua suunnilleen siinä vaiheessa, kun olin viettämässä toista kuukauttani Ugandassa.

Seuraavaksi tuli "Turhautuminen ja puolustusmekanismit". Ensimmäistä kertaa oli vähän koti-ikävää ja aloin huomaamaan asioita, jotka ärsyttivät ja tuntuivat etteivät toimi täällä yhtään. Näitä saattoivat olla ihmisten aikakäsitys, se että myöhässä saa olla ja ollaan koska "African time" (johon en tuu koskaan kunnolla tottumaan, koska mulle kello viisi on kello viisi tai enintään 15 yli...).

Myös ihonväristäni johtuva jatkuva ihmetys ja toisten ihmisten lähestyminen "I want to be your friend, give me your phone number" alkoi tuntumaan enemmänkin ärsyttävältä kuin mukavalta. Tämä kaikki ärsytys ja negatiivisten asioiden huomaaminen näkyi mulle pitkän aikaa vain fyysisesti väsynä enkä ymmärtänyt, että on kyse kulttuurishokin oireesta.

Kolmas vaihe eli sopeutuminen taisikin alkaa juuri siitä hetkestä, kun ymmärsin että olen kulttuurishokissa. Ympärillä oleva ympäristö ja kulttuuri ei aio muuttua muottiin jonka jo tunnen, vaan sen täytyy olla minä itse. Nykyään täällä olo tuntuu arkiselta ja päivittäisiin rutiineihin on tottunut. On hyviä päiviä ja on huonoja päiviä, ihan niinkuin kotona Suomessakin. Täällä ollessa yritän aina miettiä päivästä positiivisia asioita, vaikka oliskin ollut huonompi päivä, koska tiedän et Suomessa tuun varmasti ikävöimään niin monia ihan arkisiakin asioita täällä.


Vielä viiden kuukauden jälkeenkin mulla tulee vastaan uusia asioita jotka järkyttää ja joita on vaikea hyväksyä. Hyvä esimerkki tästä oli muutama viikko sitten töissä käymäni keskustelu kahden noin kolmekymppisen miestyökaverin kanssa. Puheenaiheena oli homoseksuaalisuus. Kuullessani molempien kielteisen suhtautumisen kysyin toiselta, että vihaisko hän mua jos olisin homo. Vastaus oli: kyllä ehdottomasti vihaisin. Yritin sanoa, että eihän se fakta mua ihmisenä muuttaisi ja että ei ihminen päätä sitä kehen rakastuu (ainakin mun mielestä se vaan tapahtuu jotenkin selittämättömästi). Näiden molempien mielestä sä voit itse vaikuttaa siihen rakastutko mieheen vai naiseen ja homous vain on väärin ja syntistä. Oon aiemminkin kuullut tän pääargumentin monilta joka kuuluu näin "Jumala loi Aatamin ja Eevan, eikä Aatamia ja Joosefia..." Ei ollut myöskään ensimmäinen kerta kuin kuulin että länsimaalaiset ja erityisesti amerikkalaiset tulevat Afrikkaan ja yrittävät levittää tätä "homouskulttuuria" joka meille on yleistä, mutta ei vain oo osana heidän kulttuuriaan. Sanoin että mun mielestä kyse ei oo kulttuurista vaan ihmisoikeuksista rakastaa sitä ketä tahtoo (täällä homoseksuaalisuus on lailla kielletty). Myöhemmin aiheena oli myös miesten moniavioisuus täällä, joka selittyy kuulemma loogisesti sillä, että mies pystyy samaan aikaan laittamaan raskaaksi kaksi naista, kun taas nainen ei voi olla samaa aikaa raskaana kahdelle eri miehelle.

Ymmärrän kyllä, että vaikea on olla avarakatseinen maassa, jossa lapsesta asti koulussakin opetetaan että homous on väärin ja Jumalan tahto on saattaa nainen ja mies yhteen. Tällaisista aiheista keskusteleminen voi olla vaikeaa, varsinkin kun mielipiteet eroavat täydellisesti toisistaan. Mun tarkoituksena ei kuitenkaan ollut "muuttaa afrikkalaista kulttuuria", vaan tarjota uutta näkökulmaa näille ihmisille. No pointtina kuitenkin, että konservatiivisuus on asia, johon täällä törmää aina silloin tällöin, mutta mikä ei mun mielestä jollain tapaa sovi yhtään kuvaan sen avoimen ja iloisen ilmapiirin kanssa, jota täällä rakastan.

                                   

Yks asia mitä täällä oon kaivannut on rauhaisuus ja rauhoittuminen. Saatoin Suomessa vaan joskus mennä jonnekin luonnon helmaan olemaan yksin. Tai kyllä oma huonekin kelpas vaikkapa pitkän työpäivän ja sosiaalisena olemisen jälkeen. Täällä en oo antanut itselleni hirveesti aikaa, sillä viikonloput on ainoita vapaita ja niille on aina tuntunut kerääntyvän paljon ohjelmaa aamusta iltaan. Omassa huoneessa saan tietysti hengailla työpäivien jälkeen, mutta ikinä ei kunnon rauhallisuutta ole, koska Entebbe Road talon vieressä on kiireinen ja äänekäs 24/7. Kampalassa on suunnilleen yhtä paljon ihmisiä kun Suomessa yhteensä, ja muutenkin pääkaupunkiseudulla on mahdoton löytää paikkaa, missä ei olis hullusti ihmisiä :-D. Tän oman tilan puuttumisen takia oon ollut usein väsynyt, mutta tiiän että rauhallisuuden saan kohta takaisin. Oon kuitenkin jo osaks tottunut tähän elämäntyyliin, joten kotona voi olla et tuntuu yksinäiseltä kun ei koko ajan oo muita ihmisiä ympärillä. Tai sit sopeudun nopeesti takas vanhoihin rutiineihin, saapi nähdä!

                                                  

Yllä on muutamia asioita, jotka on mulle ollut vaikeita täällä. On kuitenkin asioita, joiden ajattelin saattavan tuottaa ongelmia täällä päässä, mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut.

Esimerkiksi vieraalla kielellä eli englannilla kommunikointi ei oo ollut vaikeaa. Vaikka mulla ei ookaan hirveen mittavaa sanavarastoa, niin aina oon saanut jotenkin asiani sanottua. Osaksi tästä syystä mun lugandan kielitaito ei oo kehittyneet valitettavasti muutamista peruslauseista pidemmälle. On ollut liian helppoa avata suu ja puhua englantia, sillä ei kukaan mulle lugandaa pyytämättä puhu, sen ois pitänyt olla minä itse. Pari vapaaehtoiskamua täällä kävi Kampalassa kielikurssin, johon olisin itsekin halunnut osallistua, mutta mun työmatka ensin tunti kotiin ja siitä vajaa tunti vielä Kampalaan olis ollut liian pitkä...

Elinolosuhteet. Mulla ei ollut hajuakaan minkälaiseen perheeseen tulisin muuttamaan. Täällä kodissa asuminen ei oo ollut kuitenkaan mitenkään ongelmallista. Kylmä suihku saavista oli asia mihin tottui nopeasti, ja pyykkien peseminen käsin on oikeestaan ihan mukavaa ajanvietettä sisäpihalla istuen ja kotirouvalle Carolille höpöttäen. Ainoo ei niin mukava asia mun hostperheessä on se, että ihmisiä tulee ja menee, eikä sillälailla oo tutustunut niihin ihmisiin mitenkään syvällisemmin. Mm. mun ikäinen host sisko (ei sukua kenellekään perheestä), jonka kanssa aiemmin tuli juteltua, lähti kodista sillä mun host isä ei enää ilmeisesti tarvinnut häntä kokkausapuna... Myös miehiä/poikia, jotka työskentelevät mun host isän bisneksessä tulee ja menee, enkä totta puhuen muista kaikkien nimiä ulkoa. Aina on kuitenkin monia hymyileviä kasvoja toivottamassa tervetulleeksi kotiin töistä, ja mikäs sen mukavampaa :-).

                                               

Fiilikset kotiinpaluusta nyt: mulla on vielä kuukausi aikaa nauttia auringosta, lämmöstä ja iloisista ihmisistä täällä. En voi uskoa, että joudun ensiviikolla sanomaan hyvästit ihanille työkavereille ja mun apinalle, josta oon erityisesti pitänyt huolta nyt reilut pari kuukautta. Kun aattelen kotiinpaluuta ensimmäisinä tuntemuksina mulla on ahdistus ja pieni pelkokin. En oikeen osaa selittää miksi! En olis ikinä aatellut, että talviseen Suomeen paluu tuottais ongelmia, mut nyt ajattelen et kesään paluu olis monta kertaa helpompaa. Lähdin Suomesta kesällä ja se on jatkunut täällä ollessa kuuden kuukauden ajan, joten en oikeen osaa ajatella palaavani kylmään ja pimeeseen maahan. Tiedän jo nyt, että mulla tulee kotiinpaluu prosessi olemaan vaikeampi kuin tänne sopeutuminen. Eniten tulee ikävä ugandan kulttuuria, ei niinkään yksittäisiä ihmisiä (muutamaa lukuunottamatta).



Kuukaudessa ehtii kuitenkin tapahtua viellä vaikka mitä ihanaa! Ensiviikon torstaina nään mun parhaan kaverin Roosan, jonka kanssa vietän pari viikkoa lomaa mitä oon säästellyt. Tän jälkeen lennetään 2.2 molemmat Entebben lentokentältä omiin suuntiimme. Roosa lähtee Suomeen ja mä jatkan matkaani viellä Keniaan tapaamaan toista suomalaista vapaaehtoista. 11.2 lähden Keniasta ja rantaudun Suomeen. Oon tosi iloinen, että saan viettää viimeiset viikot suomea höpötellen ja kokemuksia jakaen. Tää tulee varmasti helpottamaan kotiinpaluuprosessia valtavasti.



                                                                          -Liina

perjantai 30. joulukuuta 2016

ugandalaiset

Niinkun oon jo monesti sanonut, mut otettiin täällä tosi hyvin ja lämpimästä vastaan. Aina on ollut tervetullut olo! Tää kertoo tosi paljon ugandalaisten luonteesta. Kaikki otetaan huomioon ja kysellään jatkuvasti kuulumisia "How are you doing?". 

Ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden näkee käytännössä arkielämässä monin eri tavoin. Jos oon pyytänyt Kampalassa apua ja kysellyt että missä joku paikka sijaitsee, valehtelematta 9/10:stä on saattanut mut perille saakka. Sanonut vaan että seuraa mua mä näytän, vaikka ei olis välttämättä menossa edes samaan suuntaan. Harvoin näin tapahtuu Suomessa, koska kaikilla tuntuu olevan kiire. Mut täälläpäin näin ei oo.

Taksissa mulle on muutaman kerran maksettu taksimatka. Kerran pitelin viidentuhannen shillingin puolittunutta seteliä kädessä, jota yritin teipillä korjata. Mun vieressa istunut tyttö ojensi mulle rahaa ja sanoi, että anna tämä kuskille. Aluksi luulin antaneeni hänen rahansa koska istuin lähempänä, mutta sitten ymmärsin hänen maksaneen mun matkani, kun hän sanoi ettei ne hyväksyis mun rikkinäistä seteliä. Olin ihan hämilläni ja kiittelin sekä annoin banaanin vastalahjaksi, mikä mulla sattui olemaan laukussa. Toisen kerran nainen, jonka kanssa jutustelin kävellessä taxiparkiin päin ja jonka kanssa päädyttiin yllättäen samaan taksiin sanoi, että mä maksan tän matkan sun puolesta. Kiittelin ja sanoin että ei tarvii, mutta hän välttämättä halus. Eikä me siis tunnettu ennestään. Näitä tarinoita on lisää...

Nää kaverukset asuu samassa paikassa kun minä :-)
Vieraanvaraisuus kotona. Jos menet jonkun kotiin sulle tarjotaan aina jotain, vähintään juotavaa. Tän jälkeen on yleistä, että ihmiset sanoo "Thank you for taking my juice", tai mitä ikinä ootkaan suuhusi pistänyt. Kerran jouduin hämmentävään ja vähän epämukavankin tuntuiseen tilanteeseen kun vieraana olin ainoa, joka sai istua pöydän ääreen syömään, perheenpään lisäksi. Muut istuivat lattialla, vaikka pöydässä olis ollut muillekin tilaa.
Ihana Juliet,opettaja Sunrise koulussa, missä opetin parit päivät marraskuussa.
Toinen asia on jakaminen. Jos mun kotiin on tullut joku vieras juuri ennen lounas tai illallis aikaa, niin hänellekin tarjotaan ruokaa vaikka ei oltaisi varauduttu ylimääräiseen vieraaseen. Tai ehkä ihmiset täällä on aina varautuneita? En tiedä kummin päin, mutta ikinä ei kukaan jää ilman. Kerran mun työkaveri jakoi mulle_puolikkaasta_ keksistään puolet koska "I like sharing, take half of this cookie". Näiden perusteella ei oo ehkä vaikea uskoa, että jonkun tutkimuksen mukaan ugandalaiset on maailman toiseksi ystävällisin kansa, thaimaalaisten jälkeen.

nää veljekset työskentelee mun host isän omistamassa yrityksessä, siispä asuu myöskin samassa paikassa kun minä
Ihmettelen ensimmäistä kertaa meidän uutta tulokasta, Edward elefanttia. Tää tulokas oli vain viikon vanha löytyessään orpona ja tullessaan meille UWECiin.



Tassitaito on jotain mikä on kaikilla veressä jo ihan pienestä pitäen... Tästä oon niin katkera ja kateellinen suomalaistenkin skaalassa kankkiksena. Se ei kuitenkaan sinänsä oo haitannut täällä, sillä ei kukaan kato sua pahalla silmällä vaikka yrittäisit tanssia osaamattakin =D Tärkeintä on että yrittää ja paikalliset on ollu kyllä innokkaita "opettamaankin". Vois sanoa, että tanssi on jopa enemmän osa näiden kulttuuria, kun sauna meillä Suomessa. 

ugandalaisia possuja
Muita kuvaavia sanoja ugandalaisista. Suorasanaisia, hitaita ja selviytyjiä.
Suorasanaisuus kaikessa, oli kyse toisen lisäkiloista tai rakkaudentunnustuksista. Hitaus on myös läsnä melkeempä jokaisessa asiassa mitä tehdään. Tähän sopii myös lungi elämänasenne, eikä turhista asioista valiteta. Selviytyjiä sen takia, että ihmisillä on oikeesti asioita mistä olla huolissaan, mutta mistä on vaan selviydyttävä. Kun meillä talvisin valitetaan kylmyydestä (tai nykytilanteessa lumen puuttumisesta?) on täällä samaan aikaan niin kuuma, että kylissä nähdään nälkää kuivuuden ja huonon sadekauden takia. Varsinkin nyt joulun aikaan ruoan hinnat on olleet korkealla, ja lisäksi on tietysti muitakin tarpeita mihin rahaa tarvitsisi, mutta jota kaikilla ei vaan ole. Useinmiten näistä ongelmista selvitään sukulaisten ja ystävien avulla, yhteen hiileen puhaltaen kuten kulttuurissa on tapana.




 Tässä nyt keskityin positiivisiin puoliin, mutta totta puhuen ei niitä negatiivisia mulla oo niin paljon vastaan tullut. Ehkä rehellisyys ihmissuhteissa on asia johon on Suomessa tottunut, mutta mitä ei aina voi samalla lailla ottaa itsestäänselvyytenä täällä (puhun vaan mun omista kokemuksista). Lisäksi pihistelyjen ja muiden rikoksien yleisyyden vois laittaa negatiiviseen puoleen, mutta se on melkeimpä kaikkien köyhempien maiden ongelma. Tästä mulle ei oo onneks ollut minkäänlaista kokemusta (koputan puuta).

Näiden ihmisten seurassa saan viettää vielä tulevan reilun kuukauden. Töitä mulla on jäljellä enää pari kokonaista viikkoa, kunnes mun paraskaveri tulee mun luo pariksi viikoksi (JEII). Luvassa on ainakin safari, bodatour Kampalassa, retki Jinjaan ja poolilla oleilua :-) Toinen päivä helmikuuta lennän Nairobiin moikkaamaan suomalaista vapaaehtosta Outia, jonka kanssa vietän reilun viikon, ennen Suomeen paluuta. Aika hurjaa aatella miten viis kuukautta on jo kulunut niiiiin nopeesti ja oon jo kohta takaisin kylmässä Suomessa käääk. No mut onhan tässä viel 1/6 jäljellä, joten koitan olla liikaa ressaamatta siitä vielä.

                                             Toivotan kaikille ihanaa alkavaa uuttavuotta 2017!