Kotona

Lentokentältä ystävänpäivänä kotiin ajellessa mua itketti. Siinä ikkunasta ulos pimeeseen toljotellessa iski tajuntaan, että nyt se on oikeesti ohi. Ei enää Uganda elämää ja tinkimisiä bodaboda miehien kanssa. En enää saisi minkäänlaista ylimäärästä huomiota itselleni kadulla kävellessäni. En näkis niitä samoja ihania ja huolehtivaisia ihmisiä kotona tai töissä, jotka olivat ottaneet mut sydämellisesti mukaan UWEC- ja Kajjansi-perheeseen. Maisemat olis täysin erilaiset ja pitäis kaivaa toppatakki kaapista Suomeksi esille vielä joksikin aikaa. Hedelmät ei olis niin makeita ja ne maksais ainakin kymmenen kertaa enemmän täällä...Oli tietysti aivan ihana nähdä perhettä ja ystäviä piiitkästä aikaa, mutta silti mulla oli tosi haikee fiilis Suomessa aika pitkän aikaa.



Olin valmistautunut siihen, että kotona saisin vastata tutuilta tuleviin samoihin uteleviin kysymyksiin monta kertaa uudestaan, melkein kyllästymiseen asti. Huomasin aika nopeesti, että näin ei tuliskaan käymään. Ugandassa olin nimittäin ollut pelkästään ugandalaisten (eli niiden uuden elämäntyylin opettajien) sekä mun muiden länsimaalaisten kavereiden ympäröimänä (joiden kaikkien kanssa oli ainakin yks yhteinen mielenkiinnonkohde, eli se uus kulttuuri minne oltiin tultu). Olin elänyt Ugandakuplassa, enkä osannut ajatella että se loppuisikin Suomessa ihan seinään, sillä mun keho matkusti täydellisesti erilaisesta maasta Suomeen, paljon nopeammin kuin mun mieli matkusti. Tuli vähän shokkina että ainiin, kaikilla ei ookaan intohimona matkustelu eikä kaikkia kiinnostakaan se kulttuuri missä elin, ja asiat mitä koin. Aika nopeasti ymmärrettiin, että Liina on takaisin kuvioissa ja kaikki täällä olis "kaikki ihan niinkuin aiemminkin".



Mulle on sanottu että "Ethän sä oo mikskään muuttunut, sama oma ittes sä oot vieläkin", mutta asia ei oo mun näkökulmasta ihan näin yksinkertainen. Kaikki asiat mitä koin muokkas mua ja mun ajatusmaailmaa aivan valtavasti. Opin, että erilaisuus ja erilaisiin ihmisiin tutustuminen on rikkaus ja että asioiden hoitamiseen voi olla monia eri tapoja. Se mihin me ollaan Suomessa totuttu ei oo se ainoa eikä välttämättä paras tapa nähdä ja tehdä asioita. Jotkut asiat oli mun mielestä Ugandassa paljon mukavempia. Aamubussissa huikattiin hyvät huomenet vieressä istuvalle. Mun mielestä tää tapa olis kiva Suomessakin, tai sit ihan vaan sellanen yleinen ystävällisyys tuntemattomiakin kohtaan..



Näin köyhyyttä ja näin mitä ongelmia se voi ihmisille tuottaa. Olin vaikeissa tilanteissa kun multa pyydettiin rahaa ja apua, mitä en voinut kaikille antaa. Näin korruptiota ja sen, miten syvällä rakenteissa se voikaan olla. Opin sanomaan ei, ja välillä  kantapäänkin kautta sen, ettei kaikkiin ihmisiin kannata liian sinisilmäisesti luottaa. Opin olemaan iloinen pienistä asioista. Esimerkiksi netin rajallisen käytön vuoks kuuntelin usein samoja biisejä automatkat töihin ja takaisin, mutta kun välillä sain ladattua uusia biisejä soittolistalle ni se saatto olla päivän kohokohta! Lisäks (lämpimän) suihkun käyttö oli ihan super ihanaa, silloin kun sellaseen pääsi.



Eniten tässä kulttuurissa, missä me nyt eletään harmittaa ihmisten piheys ja pinnallisuus. Joo tiedän nää saattaa kuulostaa tosi kärjistetyiltä jonkun korviin, mutta Ugandassa opin, että siitä pienestäkin mikä sulla on jaetaan myös muille ja toista autetaan jos siihen on mitenkään mahdollisuus. Tuntuu taas, että Suomessa (eikä pelkästään Suomessa vaan muissa länsimaalaistuneissa kulttuureissa) oma napa laitetaan usein miettimättä muiden edelle, ja jonkun suurin murhe voi olla, että kaupasta olikin loppunut koko juuri niistä kengistä jotka oli ollut tarkotuksena ostaa. (Kun taas jossain päin maailmaa sä et tiedä säästätkö rahaa iltapalasta, vai lapsen opiskelumaksuista.) Sen takia matkustelu tekis kaikille mun mielestä oikein hyvää. Osattais laittaa asioita vähän erilailla tärkeysjärjestykseen, kun ymmärrettäis ettei esim. kaatosade ulkona olekaan niin kauhea asia Suomessa, kun jossain päin maailmaa ihmiset rukoilee sateen tuloa kuivuudessa, jossa nähdään nälkää kun ruoka ei kasvakaan maasta.



Ehkä kaikista vaikeinta mulle kotiintulon jälkeen on ollut yrittää yhdistää nää kaksi maailmaa ja elämäntyyliä keskenään. Haluaisin kantaa Ugandaa ja sen opetuksia mukanani ihan normaali arkipäivissä, mutta usein tuntuu etten voi, tai ainakaan osaa hyödyntää uusia oppimiani taitoja täällä normi arjessa. Olisko tää syy siihen, etten vaikutakaan ulkopuolisesti muille muuttuneelle? 



Rehellisesti voin sanoa että puolen vuoden kokemus Ugandassa oli parasta mitä mulle on mun lyhyen elämäni aikana tapahtunut. Kiitän vieläkin melkein joka päivä itseäni siitä, että seurasin sydäntäni ja lähdin reissuun kohti tuntematonta. Opin niin paljon uutta itsestäni, sekä muista maapallon kanssaeläjistä. Mä janoan tietoa uusista kulttuureista ja siitä, miten voisin auttaa jotain muita ihmisiä jossain päin maailmaa. Sain nähdä luonnon monimuotoisuuden ja kauneuden erilaisine lajeineen ja koen nyt vieläkin vahvemmin velvollisuuden siitä, etten ainakaan omilla päivittäisillä teoillani nopeuta lajien sukupuuttoon kuolemista ja ilmastonmuutosta, joka aiheuttaa taas niin monia muita ongelmia. Sain myös varmuuden siitä, että jotain tän tapasta aion lähteä opiskelemaan ja myöhemmin hakeutua työelämään. Sain uusia ystäviä eripuolilta maailmaa, sain itsevarmuutta ja sain oppia ugandalaisilta ihmisiltä vaan niiiiiin paljon kaikkea, mistä saan olla koko loppuelämäni kiitollinen. Saan myös kiittää niistä vaikeista hetkistä siellä, jotka kasvatti mua henkisesti vahvemmaksi, kun tilanteista piti selvitä jollain muulla kun omalla äidinkielellä, eikä paikan päällä ollutkaan sitä tuttua ja turvaverkkoa, jonka puoleen kääntyä.



Eli nyt jos multa kysytään, että oonko jo sopeutunut Suomeen ni tässä on aikalailla vastaus. Arjesta on saatu kiinni ja se menee töissä kaupan kassalla istuen ja vapaa aikana pääsykokeisiin lukien. Mietin Ugandaa ja sen ihmisiä joka päivä, ja joka päivä mulla on sinne ikävä. Tein tän postauksen lähinnä itselleni, sillä tääkin helpotti jo suuresti mun fiilistä kun sain kirjotettua fiiliksiä ylös mustalla valkoselle. Tän postauksen lukeneena taas ymmärrät mun kotiintulo tuntemuksia varmaan jonkun verran paremmin, sekä sä joka oot ollut samanlaisessa tilanteessa kun mä nyt, voit ehkä samaistua. Jos mun blogia lukee joku ihminen, joka pohtii lähteäkkö vai eikö lähteä ulkomaille testaamaan omia rajojaan ja oppimaan uutta ni mä sanon että LÄHDE ilman mitään pelkoja ja ennakko-odotuksia! Niin mäkin tein enkä kadu hetkeäkään.

                                                                     <3 Liina